Maanantaina
Maanantai oli perusteellisen tavallinen päivä koulussa. Samaa kuten aina ennenkin aamupäivä. Lounaalla lähdimme käymään Krabi Townissa ja jotenkin kummasti jäimme sille tielle. Emme siis palanneet takaisin kouluun, johtuen erinäisistä syistä. Itse vietin aikaani guesthousen ravintolassa istuen ja koittaen ratkaista muutamaa suomen päässä olevaan kouluun liittyvää ongelmaa. Kun taas kollegani oli sairaalassa hakemassa lavantautirokotetta. Siirryin siitä sitten Seed ravintolaan hengailemaan, koska kyseinen paikka on nykyisin vöhän kuin neljäs koti (ensimmäinen on koti Suomessa, toinen on Dondo, kolmas on Krabi Town koti ja neljäs Seed bar). Koska kello oli niin paljon, kun Sandra saapui sairaalasta, päätin itsekin, etten mene. Hieman myöhemmin lähdin kävelemään kotia kohti ja äkkiä suihkuun ja syömään lähiravintolaan ilmainen annos ja takaisin kohti Seedia. Olimme sopineet tapaamisen baariin Niinan ja Tiinan kanssa, jotka ovat kaksi suomalaista tyttöä, joista olenkin jo aiemmin kertonut. Muutama kalja, pienet juorut ja kotiin nukkumaan.
Tiistai
Tiistaina aamulla taas kouluun, ylläri. Aamupäivä meni mukavasti pienempien kanssa, mutta iltapäivällä menetin rehellisesti hermoni seitsemänvuotiaiden kanssa. En ymmärrä miksi oppilaat, jotka eivät halua oppia, juoksevat ympäriinsä, tappelevat toistensa kanssa ja huutavat. Olen koittanut sanoa heille, että he voivat lähteä ulos riehumaan. Minua ei niinkään kiinnosta se, haluavatko he opetella, mutta se, etteivät he anna edes niille, jotka haluavat oppia mahdollisuutta, saa minut näkemään punaista. Loppuvaiheessa, kun tuntia oli jäljellä 10 minuuttia, minä pakkasin kamani ja kävelin ulos luokasta. Kun ei kiltisti sanominen, eikä pahasti sanominen riitä, keinoni loppuvat. Koin, että mielummin kävelen ulos, kuin jään sinne menettämään hermoni lopullisesti. En koskaan olisi uskonut, että voisin menettää hermoni lapsille, koska yleensä en menetä hermojani missään.
No päivä kuitenkin jatkui ja menimme Seediin heti suoraan töistä. Istuin siellä hetken ja koitin rauhoittua. Se onneksi onnistui suhteellisen hyvin ja lähdin paremmissa tunnelmissa kohti kotia. Loppuilta menikin sitten vain hengailessa, koska väsymys oli aivan kauhea, niin edes kutsu bileisiin ei jaksanut piristää.
Keskiviikko
Keskiviikkona meillä oli ensimmäisenä tapaaminen koulun johtokunnanjäsenen kanssa, joka haluaa, että kirjoittamme kirjan Koh Klangista. Etenkin hän haluaa, että siihen tulee mukaan ne kohteet, missä vierailimme koulun kanssa. Joten meidän täytyy mennä uudestaan vierailemaan muutamassa kohteessa, jotta saamme kuvia kohdista, joita emme viimeksi huomioineet. Opimme myös, että täällä oleville riisipelloilla ei käytetä ollenkaan kemikaaleja, mikä on mielestäni erittäin hienoa. Tietenkään heidän satonsa ei ole niin suuria, mutta tarpeeksi omiin tarpeisiin.
Iltapäivällä oleva tunti meni todella hyvin ja lapset jopa kuuntelivat ja oppivat sanomaan “How old are yo?” Ja tietämään mitä se tarkoittaa. Tähänhän on siis mennyt 4 viikkoa. Tunnilla oli tällä kertaa thaiopettaja mukana, joka piti kuria, joten kaikki tuntui siksi niin paljon helpommalta. Mentii myös ruokatauolla kävelylle jaa onnistuttii siellä törmäämään normaalien eläinten lisäksi apinoihin, jotka lähti ihan hullua vauhtia meitä karkuun ja sit nähtiin krokotiili tai pirun iso lisko/varaani!!! Se oli aivan jättimäinen ja koitetaan joku päivä mennä uudestaan näkee se! Nyt istuskelen auringossa Seed reggaebaaris ja nautin vapaaillasta. Sawat dee ka!
keskiviikko 9. helmikuuta 2011
tiistai 8. helmikuuta 2011
Arkea ja juhlaa
Viikot ovat alkaneet tuntumaan suhteellisen samoilta. Päivät ovat rutinoituneet, joten mitään ihmeellisen erikoista ei enää tunnu tapahtuvan kouluissa. Oppilaat ovat edelleen samanlaisia, joskus villejä ja joskus ei niin villejä. Venematkat kouluun tuntuvat edelleen hieman vaikeilta aamuisin. Joskus (aina) tuntuu, että parin farangin kiipeäminen veneeseen, on venemiesten aamuinen huvihetki. Etenkin, jos kyseessä on maasta veneeseen meno. Kaikista helpointa on mennä laiturilta tai portailta mutta usein tuntuu olevan enemmän olevan sääntö kuin poikkeus, että aamun veneet lähtevät rannasta. Välillä myös tuntuu, että venemiehet hieman väittelevät siitä, kuka meidät kuskaa saareen. Usein kuulee vain “farang farang” puheesta.
Koulussa lapset ovat oppineet tuntemaan meidät ja suurin osa tietää ainakin minun nimeni. Sandra, joka opettaa kanssani samassa koulussa, saa kuulla olevansa farang, it, you ja muita vastaavia. Itse olen kuullut kaksi kertaa minua kutsuttavan farangiksi, muuten olen aina Annika. Ja sen nimen saa kuulla monta kertaa. Lapset oppivat nimeni helposti, koska siinä on ka- pääte, joka on kohteliaisuus thaiksi. Esimerkiksi tervehtiessä hei on sawat dee ja lisätessä ka (ja miehet lisäävät krap) siitä tulee kohtelias muoto. Usein saan siis myös kuulla olevani Annikap, koska osa lapsista ei tajua nimeni olevan Annika, eikä Anni ka :D Oikeastaan sen ihmeellisempää ei ole koulussa tapahtunut viimeiseen kahteen viikkoon.
Vapaa-aikaa olemme viettäneet yleensä Krabi townin keskustassa hengailen. Kävimme myös perjantaina Railey Beachilla, jonne pääsee pelkästään veneellä. Ranta siellä ei ollut mitenkään ihmeellinen, vaan erittäin kivínen ja tuntui oudolta, että sitä on sanottu yhdeksi parhaaksi rannaksi? Itse en ainakaan saanut kyseistä tunnelmaa siitä. Päätimme sitten lähteä kodin sijasta Ao Nangiin, jossa kävimme ihanan tunnelmallisessa rantabaarissa juomassa jääkahvit ja syömässä jäätelöt. Sieltä sitten kotia kohti ja me menimme Sadun ja Marin kanssa nukkumaan, koska aamulla oli aikainen lähtö Koh Klangin koulun (eli koulun, jossa opetan) järjestämälle retkelle.
Menimme lauantaina aamulla kahdeksan aikaan satamaan, jossa meitä oltiin vastassa veneellä. Lähdimme siitä sitten jokea pitkin ylöspäin, jossa rantauduimme pienelle laiturille ja samalla sinne ilmestyi toinen vene, jossa oli koulumme lapsia ja muutama opettaja. Selvisi, että kyseinen ranta oli pienen saaren ranta, jossa oli paljon erilaisia luolia. Osa luolista oli järjettömän isoja ja ensimmäinen, johon menimme oli iso luola, jossa oli asunut aikanaan luolamiehiä ja toisen maailmansodan aikana japanilaisia sotilaita. Luolassa oli tauluja ja patsaita, jotka kuvastivat eri aikakausia luolassa ja siellä oli myös kuvattu osa Indian Jones elokuvista.
Toinen luola, jossa kävimme oli täysin pimeä, valoa ei tullut mistään ja myöhemmin selvisi äänistä sekä hajusta, että siellä oli satoja, ellei tuhansia lepakoita lentelemässä ristiin rastiin. Itse jäin suhteellisen lähelle luolan suuta, koska kohtaaminen pilkkopimeässä lepakon kanssa, ei ollut haaveissa. Kolmas luola, johon menimme oli nimeltään Krokotiililuola. Siellä on kuulemma tiettyyn vuoden aikaan ranta täynnä krokotiilejä. Ei kuitenkaan meidän vierailun aikana näkynyt yhtään.
Lähdimme siitä sitten veneellä eteenpäin ja kävimme muun muassa mangrovemetsässä. Kyseessähän on siis puut, jotka kasvattavat todella pitkät ja monihaaraiset juuret, niin että itse puuosa on aina vedenpinnan yläpuolella. Näimme harmiksemme metsässä vain yhden apinan, mutta sekin oli todella söpö. Onnistuimme myös jäämään veneen kanssa jumiin, koska oli laskuvesi ja vedenpinta oli todella matalalla. Onneksemme pääsimme kuitenkin irti, ettemme joutuneet odottamaan muutamaa tuntia.
Veneilyn jälkeen siirryimme Koh Klangin saarelle, jossa ensimmäisenä vierailimme kalafarmilla. Siellä meille esiteltiin erilaisia kaloja, joista osa oli todella pieniä ja osa todella isoja. Pääsimme myös näkemään kaksi erityylistä pallokalaa ja koulun rehtori yritti myös saada minua koskemaan niitä. En kuitenkaan suostunut, koska se yksikertaisesti näytti niin pelottavalta olennolta. Siitä siirryimme riisipellolle, jossa riisit korjataan edelleen käsin sekä kylvetään. Kaikki tapahtui käsin paitsi jyvien erottelu heinästä. Mikä edistysaskel. Peltojen laidoilla näkyi myös paljon vesipuhveleita, mutta niillä ei kaiketi nykypäivänä enää ollut niin suurta käyttöä, kuin ennen. Söimme sitten lounaan pellon laidalla eräänlaisessa majassa ja jatkoimme matkaamme kohti pienoisveneidenrakentajaa. Kävimme vierailemassa korinpunoajan ja pienoisvenerakentajan luona ja saimme korinpunojalta lahjaksi pienet korit, jotka olivat mielestäni ihana osoitus vieraanvaraisuudesta. Viimeisenä vierailukohteena oli eräänlainen kalan kuivattamo, jossa tuore kala suolattiin, annettiin olla kaksi päivää ja siirrettiin vedellä pesun jälkeen kuivumaan kahdeksi päiväksi aurinkoon. Pakko myöntää, että haju siellä oli sanoinkuvaamattoman hirveä. Ei ollut hirveän kaukana kieltäytyminen vierailuista, koska omaan erittäin herkän hajuaistin. Tämän jälkeen meidät vietiin takaisin satamaan, josta lähdimme kohti kotia.
Illalla menimme käymään Seed baarissa, sekä toisessa baarissa, jonka nimi on hieman hämärän peitossa vielä tällä hetkellä. Kotiin päätimme tällä kertaa matkata mopotakseilla, jotka maksoivat omaisuuden (eli reilun euron), mutta olihan ne kiva kokea. Itse nautin kyydistäni todella paljon, mutta Mari onnistui polttamaan jalkansa, koska istui yhdessä Sadun kanssa kyydissä, eikä hänellä ollut paikkaa jaloilleen, joten ne osuivat johonkin kuumaan kokoajan. Sunnuntai menikin sitten suurimmaksi osaksi nukkuen, joten ei siitä sen enempää.
Koulussa lapset ovat oppineet tuntemaan meidät ja suurin osa tietää ainakin minun nimeni. Sandra, joka opettaa kanssani samassa koulussa, saa kuulla olevansa farang, it, you ja muita vastaavia. Itse olen kuullut kaksi kertaa minua kutsuttavan farangiksi, muuten olen aina Annika. Ja sen nimen saa kuulla monta kertaa. Lapset oppivat nimeni helposti, koska siinä on ka- pääte, joka on kohteliaisuus thaiksi. Esimerkiksi tervehtiessä hei on sawat dee ja lisätessä ka (ja miehet lisäävät krap) siitä tulee kohtelias muoto. Usein saan siis myös kuulla olevani Annikap, koska osa lapsista ei tajua nimeni olevan Annika, eikä Anni ka :D Oikeastaan sen ihmeellisempää ei ole koulussa tapahtunut viimeiseen kahteen viikkoon.
Vapaa-aikaa olemme viettäneet yleensä Krabi townin keskustassa hengailen. Kävimme myös perjantaina Railey Beachilla, jonne pääsee pelkästään veneellä. Ranta siellä ei ollut mitenkään ihmeellinen, vaan erittäin kivínen ja tuntui oudolta, että sitä on sanottu yhdeksi parhaaksi rannaksi? Itse en ainakaan saanut kyseistä tunnelmaa siitä. Päätimme sitten lähteä kodin sijasta Ao Nangiin, jossa kävimme ihanan tunnelmallisessa rantabaarissa juomassa jääkahvit ja syömässä jäätelöt. Sieltä sitten kotia kohti ja me menimme Sadun ja Marin kanssa nukkumaan, koska aamulla oli aikainen lähtö Koh Klangin koulun (eli koulun, jossa opetan) järjestämälle retkelle.
Menimme lauantaina aamulla kahdeksan aikaan satamaan, jossa meitä oltiin vastassa veneellä. Lähdimme siitä sitten jokea pitkin ylöspäin, jossa rantauduimme pienelle laiturille ja samalla sinne ilmestyi toinen vene, jossa oli koulumme lapsia ja muutama opettaja. Selvisi, että kyseinen ranta oli pienen saaren ranta, jossa oli paljon erilaisia luolia. Osa luolista oli järjettömän isoja ja ensimmäinen, johon menimme oli iso luola, jossa oli asunut aikanaan luolamiehiä ja toisen maailmansodan aikana japanilaisia sotilaita. Luolassa oli tauluja ja patsaita, jotka kuvastivat eri aikakausia luolassa ja siellä oli myös kuvattu osa Indian Jones elokuvista.
Toinen luola, jossa kävimme oli täysin pimeä, valoa ei tullut mistään ja myöhemmin selvisi äänistä sekä hajusta, että siellä oli satoja, ellei tuhansia lepakoita lentelemässä ristiin rastiin. Itse jäin suhteellisen lähelle luolan suuta, koska kohtaaminen pilkkopimeässä lepakon kanssa, ei ollut haaveissa. Kolmas luola, johon menimme oli nimeltään Krokotiililuola. Siellä on kuulemma tiettyyn vuoden aikaan ranta täynnä krokotiilejä. Ei kuitenkaan meidän vierailun aikana näkynyt yhtään.
Lähdimme siitä sitten veneellä eteenpäin ja kävimme muun muassa mangrovemetsässä. Kyseessähän on siis puut, jotka kasvattavat todella pitkät ja monihaaraiset juuret, niin että itse puuosa on aina vedenpinnan yläpuolella. Näimme harmiksemme metsässä vain yhden apinan, mutta sekin oli todella söpö. Onnistuimme myös jäämään veneen kanssa jumiin, koska oli laskuvesi ja vedenpinta oli todella matalalla. Onneksemme pääsimme kuitenkin irti, ettemme joutuneet odottamaan muutamaa tuntia.
Veneilyn jälkeen siirryimme Koh Klangin saarelle, jossa ensimmäisenä vierailimme kalafarmilla. Siellä meille esiteltiin erilaisia kaloja, joista osa oli todella pieniä ja osa todella isoja. Pääsimme myös näkemään kaksi erityylistä pallokalaa ja koulun rehtori yritti myös saada minua koskemaan niitä. En kuitenkaan suostunut, koska se yksikertaisesti näytti niin pelottavalta olennolta. Siitä siirryimme riisipellolle, jossa riisit korjataan edelleen käsin sekä kylvetään. Kaikki tapahtui käsin paitsi jyvien erottelu heinästä. Mikä edistysaskel. Peltojen laidoilla näkyi myös paljon vesipuhveleita, mutta niillä ei kaiketi nykypäivänä enää ollut niin suurta käyttöä, kuin ennen. Söimme sitten lounaan pellon laidalla eräänlaisessa majassa ja jatkoimme matkaamme kohti pienoisveneidenrakentajaa. Kävimme vierailemassa korinpunoajan ja pienoisvenerakentajan luona ja saimme korinpunojalta lahjaksi pienet korit, jotka olivat mielestäni ihana osoitus vieraanvaraisuudesta. Viimeisenä vierailukohteena oli eräänlainen kalan kuivattamo, jossa tuore kala suolattiin, annettiin olla kaksi päivää ja siirrettiin vedellä pesun jälkeen kuivumaan kahdeksi päiväksi aurinkoon. Pakko myöntää, että haju siellä oli sanoinkuvaamattoman hirveä. Ei ollut hirveän kaukana kieltäytyminen vierailuista, koska omaan erittäin herkän hajuaistin. Tämän jälkeen meidät vietiin takaisin satamaan, josta lähdimme kohti kotia.
Illalla menimme käymään Seed baarissa, sekä toisessa baarissa, jonka nimi on hieman hämärän peitossa vielä tällä hetkellä. Kotiin päätimme tällä kertaa matkata mopotakseilla, jotka maksoivat omaisuuden (eli reilun euron), mutta olihan ne kiva kokea. Itse nautin kyydistäni todella paljon, mutta Mari onnistui polttamaan jalkansa, koska istui yhdessä Sadun kanssa kyydissä, eikä hänellä ollut paikkaa jaloilleen, joten ne osuivat johonkin kuumaan kokoajan. Sunnuntai menikin sitten suurimmaksi osaksi nukkuen, joten ei siitä sen enempää.
tiistai 25. tammikuuta 2011
Tiger cave temple
Perjantaina siis lähettii yhdessä kahen muun suomalaistytön kanssa Krabi Townin reggaebaariin, jossa vietimme ensimmäiset kolme tuntia korttia pelaten, Changia & rommikolaa juoden ja omistajan kanssa höpisten. Myös norjalainen vapaaehtoistyöntekijä, Christian, saapui sinne muutaman muun norjalaisen kanssa. Enempää en viitsi baarin tapahtumista selittää, koska ne varmasti ovat jokaiselle tuttuja. Nappasimme sitten moottoripyörätaksin ja otimme suunnaksi Krabi Townin ainoan “Klubin” Room 69. Paikka oli suoraan sanottuna aivan kauhea ja perinteisen klubimusiikin sijasta kuuntelimme rokkia, jota joku bändi esitti. Bändi taisi olla suhteellisen kuuluisa, koska paikka oli aivan täynnä ja olin jopa kuullut heiltä yhden biisin monesti täällä Thaimaassa. No eipä niistä sen enempiä muuta kuin oli hauska nähdä pitkästä aikaa muitakin nuoria suomalaisia ja pälättää vaihteeksi pelkkää Suomea.
Lauantai päivä meni niin sanotusti nukkuessa itselläni, johtuen pienehköstä päänsärystä, jonka perjantai onnistui minulle aiheuttamaan. Muitten lähtiessä Ao Nangiin rannalle, jäin itse nukkumaan ja sanoin meneväni perässä myöhemmin. En kuitenkaan koskaan saanut itseäni liikkeelle, vaan olin edelleen kotona, tyttöjen palatessa. Lähdimme sitten myöhemmin naapuripaikkaan syömään, jossa on uskomattoman hyvät ja isot annokset ja ravintolan miljöö on aivan uskomaton. Istuessasi ravintolassa, voit melkein kuvitella olevasi keskellä metsää muutamien isojen lamppujen valaistessa ruokailupaikkaa. Ruokailun jälkeen oli ihan vain tarkoitus mennä nukkumaan, jonka myös toteutimme.
Sunnuntaina heräsimme klo 4 aamuyöllä ja taksi saapui pihaan klo 4.30 odottamaan meitä. Lähdimme kiipeämään Tiger cave mountainille, jolle on 1237 portaan matka. Taksikuski hieman naureskeli meille ja piti meitä varmaan ihan hulluina, mutta matka alkoi kuitenkin. Päästessämme vuoren juurelle, mietimme jokainen varmasti omassa päässämme, että meillä viiraa pahastikin, koska matka näytti aivan älyttömältä. Ensimmäiset 20 porrasta oli kivoja, toiset 20 ihan ok ja seuraavat 50 puoli metriä korkeita erittäin pieniä portaita, jotka pääsi helpoiten ylös kiipeämällä nelinkontin, kuten eläin. Tietenkään tämä ei onnistunut kauhean hyvin, johtuen pimeydestä ja valojen puutteesta ja taskulamppu oli ainoa valaistus sillä reissulla.
Porukkamme hajosi matkalla ylös hieman ja jossain vaiheessa huomasin itse olevani yksin keskellä pimeyttä ja kiitin onneani, että taskulamppuni toimi oikeasti todella hyvin (kiitos seven eleven). Yksin kavutessa ympäriltä tulevia ääniä säikähteli hieman enemmän ja meinasin yhdessä vaiheessa saada sydänpysähdyksen, kun huomasin eräällä tasanteella, tumman kissan tuijottavan minua, erittäin vihaisen oloisesti. Kuitenkin onnekseni, kissa pelkäsi minua enemmän kuin minä sitä ja lähti karkuun. Tämä tapahtui suurin piirtein 800 portaan kohdalla ja mietin vain mielessäni, että toivon, etten törmää apinoihin, jotka kuulemma varastavat kaiken. Välillä kavutessa, tuntui ettei siinä ole mitään järkeä, mutta kuitenkaan luovuttaminen ei käynyt mielessä missään vaiheessa. Saavuin ylhäälle juuri sopivasti ennen auringonnousua ja pakko sanoa, kyllä se kapuaminen oli sen arvoista. Näkymä alas laaksoihin ja kaupungille oli upea! Ylhäällä vuorella on iso Buddha-patsas, joka näkyy alas asti päivin öin. Olimme ylhäällä tunnin tai kaksi ja otimme kuvia jokaisesta kolkasta. Olimme hieman ihmeissämme siitä, ettei siellä näkynyt muita ihmisiä ollenkaan. Tietenkin ihan ymmärrettävää, ettei muut kiivenneet pimeässä klo 5 sinne (joka on lämpötilan takia paras ajankohta), mutta siellä ei näkynyt ketään edes alastulon aikana. En sitten tiedä, kiipeävätkö ihmiset sinne hirveässä helteessä päivällä. Alastulo tuntui välillä jopa pelottavammalta kuin ylösmeno, koska portaat olivat niin pieniä ja korkeita. Pääsimme kuitenkin kaikki turvallisesti sekä ylös, että alas ja tunsimme olevamme voittajia.
Alhaalla meitä odotti aamuinen taksikuskimme, joka ei pyynnöistä huolimatta halunnut tulla ylös kanssamme, vaan nukkui autossaan sen ajan. Hän vei meidät kotiin, jossa kävimme vain kääntymässä ja lähdimme rannalle. Menimme lähellä Ao Nangia sijaitsevalle rannalle ja huomasimme, että keskellä merta oli hiekkasaareke, jolla oli ihmisiä ottamassa aurinkoa. Päätimme itsekin mennä sinne pientä polkua pitkin, joka kulki meressä. Loikoilimme siellä ehkä tunnin, kunnes huomasin meren olevan lähempänä meitä kuin aiemmin. No pienen tutkailun jälkeen huomasimme, että myös polku oli kadonnut. Meille ei tullut mieleenkään, että olisi nousuveden aika, joten lähdimme koittamaan takaisen mantereelle. Polku oli siis kadonnut, mutta vesi ei ollut joka paikassa hirveän syvää vielä. Kamat reppuun ja reppu pään päälle ja onnea koittamaan. Omalta osaltani reissu meni hyvin, enkä kokenut sen olevan mitenkään ylitsepääsemätöntä. Mutta osalle meistä iski pienoinen paniikki, virtauksen ollessa suhteellisen kova ja veden syvää. Vesi siis oli osassa paikoissa syvää, joten piti etsiä oikea kohta, jotta löydät sen ei niin syvän tien.
Lähdimme rannalta Marin kanssa hieman aiemmin erinäisistä syistä johtuen ja hengailimme vain kotona iltaan asti. Illalla kävimme jälleen naapurissamme sijaitsevassa upeassa ravintolassa syömässä ja siinä se oikeastaan oli. Hauska ja väsyttävä viikonloppu takana sekä erittäin urheilullinen ja nyt pohkeita särkee ylös kapuamisen jäljiltä.
Lauantai päivä meni niin sanotusti nukkuessa itselläni, johtuen pienehköstä päänsärystä, jonka perjantai onnistui minulle aiheuttamaan. Muitten lähtiessä Ao Nangiin rannalle, jäin itse nukkumaan ja sanoin meneväni perässä myöhemmin. En kuitenkaan koskaan saanut itseäni liikkeelle, vaan olin edelleen kotona, tyttöjen palatessa. Lähdimme sitten myöhemmin naapuripaikkaan syömään, jossa on uskomattoman hyvät ja isot annokset ja ravintolan miljöö on aivan uskomaton. Istuessasi ravintolassa, voit melkein kuvitella olevasi keskellä metsää muutamien isojen lamppujen valaistessa ruokailupaikkaa. Ruokailun jälkeen oli ihan vain tarkoitus mennä nukkumaan, jonka myös toteutimme.
Sunnuntaina heräsimme klo 4 aamuyöllä ja taksi saapui pihaan klo 4.30 odottamaan meitä. Lähdimme kiipeämään Tiger cave mountainille, jolle on 1237 portaan matka. Taksikuski hieman naureskeli meille ja piti meitä varmaan ihan hulluina, mutta matka alkoi kuitenkin. Päästessämme vuoren juurelle, mietimme jokainen varmasti omassa päässämme, että meillä viiraa pahastikin, koska matka näytti aivan älyttömältä. Ensimmäiset 20 porrasta oli kivoja, toiset 20 ihan ok ja seuraavat 50 puoli metriä korkeita erittäin pieniä portaita, jotka pääsi helpoiten ylös kiipeämällä nelinkontin, kuten eläin. Tietenkään tämä ei onnistunut kauhean hyvin, johtuen pimeydestä ja valojen puutteesta ja taskulamppu oli ainoa valaistus sillä reissulla.
Porukkamme hajosi matkalla ylös hieman ja jossain vaiheessa huomasin itse olevani yksin keskellä pimeyttä ja kiitin onneani, että taskulamppuni toimi oikeasti todella hyvin (kiitos seven eleven). Yksin kavutessa ympäriltä tulevia ääniä säikähteli hieman enemmän ja meinasin yhdessä vaiheessa saada sydänpysähdyksen, kun huomasin eräällä tasanteella, tumman kissan tuijottavan minua, erittäin vihaisen oloisesti. Kuitenkin onnekseni, kissa pelkäsi minua enemmän kuin minä sitä ja lähti karkuun. Tämä tapahtui suurin piirtein 800 portaan kohdalla ja mietin vain mielessäni, että toivon, etten törmää apinoihin, jotka kuulemma varastavat kaiken. Välillä kavutessa, tuntui ettei siinä ole mitään järkeä, mutta kuitenkaan luovuttaminen ei käynyt mielessä missään vaiheessa. Saavuin ylhäälle juuri sopivasti ennen auringonnousua ja pakko sanoa, kyllä se kapuaminen oli sen arvoista. Näkymä alas laaksoihin ja kaupungille oli upea! Ylhäällä vuorella on iso Buddha-patsas, joka näkyy alas asti päivin öin. Olimme ylhäällä tunnin tai kaksi ja otimme kuvia jokaisesta kolkasta. Olimme hieman ihmeissämme siitä, ettei siellä näkynyt muita ihmisiä ollenkaan. Tietenkin ihan ymmärrettävää, ettei muut kiivenneet pimeässä klo 5 sinne (joka on lämpötilan takia paras ajankohta), mutta siellä ei näkynyt ketään edes alastulon aikana. En sitten tiedä, kiipeävätkö ihmiset sinne hirveässä helteessä päivällä. Alastulo tuntui välillä jopa pelottavammalta kuin ylösmeno, koska portaat olivat niin pieniä ja korkeita. Pääsimme kuitenkin kaikki turvallisesti sekä ylös, että alas ja tunsimme olevamme voittajia.
Alhaalla meitä odotti aamuinen taksikuskimme, joka ei pyynnöistä huolimatta halunnut tulla ylös kanssamme, vaan nukkui autossaan sen ajan. Hän vei meidät kotiin, jossa kävimme vain kääntymässä ja lähdimme rannalle. Menimme lähellä Ao Nangia sijaitsevalle rannalle ja huomasimme, että keskellä merta oli hiekkasaareke, jolla oli ihmisiä ottamassa aurinkoa. Päätimme itsekin mennä sinne pientä polkua pitkin, joka kulki meressä. Loikoilimme siellä ehkä tunnin, kunnes huomasin meren olevan lähempänä meitä kuin aiemmin. No pienen tutkailun jälkeen huomasimme, että myös polku oli kadonnut. Meille ei tullut mieleenkään, että olisi nousuveden aika, joten lähdimme koittamaan takaisen mantereelle. Polku oli siis kadonnut, mutta vesi ei ollut joka paikassa hirveän syvää vielä. Kamat reppuun ja reppu pään päälle ja onnea koittamaan. Omalta osaltani reissu meni hyvin, enkä kokenut sen olevan mitenkään ylitsepääsemätöntä. Mutta osalle meistä iski pienoinen paniikki, virtauksen ollessa suhteellisen kova ja veden syvää. Vesi siis oli osassa paikoissa syvää, joten piti etsiä oikea kohta, jotta löydät sen ei niin syvän tien.
Lähdimme rannalta Marin kanssa hieman aiemmin erinäisistä syistä johtuen ja hengailimme vain kotona iltaan asti. Illalla kävimme jälleen naapurissamme sijaitsevassa upeassa ravintolassa syömässä ja siinä se oikeastaan oli. Hauska ja väsyttävä viikonloppu takana sekä erittäin urheilullinen ja nyt pohkeita särkee ylös kapuamisen jäljiltä.
perjantai 21. tammikuuta 2011
Ban Koh Klang
Maanantai:
Maanantai aamuna Mui (paikallinen yhteyshenkilömme) tuli hakemaan meidät 8.40 talolta ja lähdimme kohti satamaa, jossa tarkoituksenamme oli tavata koulun rehtori ja koulun johtokunnan jäsen (en ole ihan varma oliko kyseessä jopa johtokunnan puheenjohtaja). Paikalliseen tapaan, johtokunnan jäsen oli hieman myöhässä, mutta ei se mitään. Aikaisin paikalla oleminen ei ole niin justiinsa ja tämä tapa sopii minulle erittäin hyvin. Johtokunnan jäsenen saavuttua lähdimme kohti Koh Klangia, joka on siis saari lähellä Krabi Townia. Sinne matkustaa veneellä viitisen minuuttia ja se maksaa 10-60 bht riippuen siitä, kuinka monta matkustajaa on. 10 bht jos on kuusi tai enemmän ja 60 bht jos matkustat yksin. Matka ei siis maksa paljoakaan vaikka matkustaisi yksin.
Päästyämme siis koululle pidimme tapaamisen yhdessä muutaman opettajan ja johtokunnan jäsenen. He kyselivät hieman, mitä aiomme opettaa lapsille ja kertoivat, mitä toivovat meiltä. He myös pyysivät, että kirjoittaisimme kirjan kohteista, joissa vierailemme. Mietin vain, että millä englanninkielen taidolla :D Tapaamamme johtokunnan jäsen oli erittäin mukava englantia hyvin puhuva mieshenkilö, joka oli jopa majoittamassa meitä kotiinsa, joka sijaitsee aivan koulun vieressä Koh Klangin saarella. Ei sillä, kyllä kyseinen koti meidän majoituksemme voittaisi. Kyseessä oli iso kahden kerroksen talo, jossa ei tällä hetkellä asu ketään. Kokouksen jälkeen minun oli tarkoitus jäädä kouluun pitämään yksi tunti, mutta olin hieman kipeä, joten lähdin Sandran kanssa kohti kotia. Myöhemmin maanantai jatkui aivan normaalin päivärytmin mukaan. Koneella hengailua ja syömässä käyntiä kotiravintolassamme.
Tiistai
Tiistaina heräsin aamulla seitsemän aikoihin ja lähdin kohti koulua. Sandran jäädessä kotiin sairastamaan olin aivan yksin matkalla kohti Koh Klangia. Tarkoituksena oli pitää tunti ensin kuusivuotiaille ja sen jälkeen viisivuotiaille. Kuusivuotiaiden kanssa kävimme läpi oman nimen kirjoittamista ja h -kirjainta. Kyseessä oli siis moniste, jossa harjoiteltiin h:n kirjoittamista ja sen jälkeen sai värittää h -kirjaimella alkavan kuvan monisteesta. Sen jälkeen siirryin kohti viisivuotiaita, jossa kävimme läpi aakkosia, värejä ja ruumiinosia. Ruumiinosien aikana lapset aina villiintyvät ja lähtevät mukaan “head, shoulders, knees, toes” -lauluun innoissaan.
Myöhemmin iltapäivällä minulla oli viel ensimmäisen luokan oppilaiden kanssa englantia, jossa testasin ensin vähäsen mitä he tietävät. Oppilaat osasivat erinomaisesti värit ja numerot 1-11. Tämän jälkeen päätin opettaa oppilaille hieman numeroita 11-15. Opetusvaiheessa kävi ilmi, etteivät oppilaat tiedä, miten 1-10 kirjoitetaan, vaan he osaavat vain sanoa ne.
On muutenkin erittäin yleistä, että oppilaat tietävät asioita vain, jos heillä on tietty rimpsu opeteltavana. Esimerkiksi numerot sujuvat rimpsussa sanottaessa erinomaisesti, mutta jos otankin numeron sieltä täältä niin lapset hiljenevät täysin, koska kyseinen toimintatapa on täysin outo heille.
Tiistaina pääsin siis pois koulusta vasta neljältä, joten päivä tuntui pitkältä. Oppilaat muuten laulavat kansallislaulun ja nostavat lipun salkoon joka päivä aamulla. Ja iltapäivällä koulusta lähettäessä, he muodostavat jonot kentälle ja lausuvat jotain ja laskevat lipun alas. Hieman isänmaallista sanoisin.
Keskiviikko
Tänään en tehnyt muuta kuin pitänyt yhden tunnin aamulla kuusivuotiaille, johtuen iltapäivän opettajainkokouksesta Krabi Townissa sekä omasta huonosta olosta. Huonosti nukuttu yö vie veronsa täällä paljon pahemmin, kuin Suomessa. Pienikin takapakki tuntuu erittäin raskaalta, mikä on erittäin outoa. Kai se on vieras ympäristö, joka aiheuttaa sen.
Myöhemmin illalla lähdimme ulos syömään Muin ja Svenin (joka on Openmind Projectsin perustaja) kanssa. Mukaamme tuli myös norjalainen Kristian, joka saapui alkuviikosta Krabille työskentelemään temppelikoulussa. Satu jäi valitettavasti paitsi erittäin maittavasta ateriasta, jonka Sven jopa maksoi kokonaisuudessaan. Satu oli onnistunut saamaan oksennustaudin jostain, joten olo ei sallinut ruokailua etenkään ravintolassa. Ravintola oli aivan uskomattoman kaunis ulkoilmaravintola, jossa oli isoja bambuja ja palmuja sekä uskomattoman kaunis valaistus. Ruoka oli myös erinomaista ja olimme onnellisia, että kyseinen ravintola löytyy aivan naapuristamme (emme kuitenkaan olleet koskaan huomanneet sitä :D) Pakko kyllä käydä kyseisessä paikassa uudestaan. Myöhemmin illalla oli sitten vuorossa perinteinen dataushetki, joka alkaa pikkuhiljaan olemaan erittäin masentava. Tuntuu aivan uskomattomalta, että elämme täälläkin viikonloppuja varten, kuten Suomessa :D Kaikki koittavat suoriutua viikonlopusta jotenkuten ja odottavat vain viikonloppua ja sen retkiä ympäriinsä. Tällä viikolla tarkoituksemme olisi kiivetä tiikeritemppeliin, joka sijaitsee korkealla vuorella, jonne täytyy kävellä monta tuhatta porrasta (ei jättäri tunnu kyllä sen jälkeen missään). Suunnittelimme kiipeämistä sunnuntai aamuksi, mutta suunnittelimme myös, että lähtisimme tutustumaan paikalliseen Room 69 -baariin. Jompikumpi jää luultavasti suorittamatta, joten saa nähdä kumpi.
Torstai
Aamulla heräsin itsenäisesti ilman kelloa 6.20, mitä ei ikinä tapahdu Suomessa. En kuitenkaan halunnut nousta, joten hengailin pedissä puoli kahdeksaan asti. Sitten “iloisesti” kohti satamaa, jonne kävelee semmoisen puoli tuntia (Ennen kuljettiin mopotakseilla, mutta johtuen viime viikon onnettomuudesta, joka kävi Sandralle, kävelemme nykyisin). Kävely on kyllä ihan mukava tapa aloittaa aamu, koska ulkona on lämmin muttei kuuma ja ihmisiä ei ole niin hirveästi liikenteessä. Satamassa venemiehet ovat jo onneksi alkaneet tunnistamaan minut, joten minun ei tarvitse joka aamu huudella “Koh Klang Koh Klang” satamassa. Tänään kuskikseni sattui erittäin mukava tapaus, joka koitti höpöttää minulle hirveästi jotain Thaiksi, joten kommunikaatiomme oli hieman hukassa. Hän jopa kysyi nimeäni ja kertoi omansa, mutta olen jo unohtanut sen (kuten kaikkien muidenkin). Thaimaalaiset nimet ovat uskomattoman pitkiä ja vaikeita. Onneksi useimmilla on lempinimi, jota voi käyttää.
Kouluun päästyäni menin ensimmäisenä kuusivuotiaiden luokkaan, jossa kävimme läpi edelliskerralla opetellut “my name is” “what is your name” -fraasit. Sekä nimen kirjoittamista ja d -kirjainta. Tämän jälkeen lähdimme ulos, jossa koitin opettaa heille “viimeinen pari uunista ulos” -leikkiä, mutta kielimuuri tuli tielle. Kyseisen leikin sijasta opettajat opettivat minulle pari uutta leikkiä, joista lapset näyttivät nauttivan erittäin paljon. Mielestäni on niin paljon mukavampi pitää hauskaa ja opettaa sen avulla muutama sana englantia, kuin pitää “istu, ole hiljaa, kirjoita, sano” -tuntia.
Viisivuotiaiden kanssa kävimme nopeasti läpi värit ja numerot, jotka he osaavat jo hyvin sekä ruumiinosia. Siirryimme tämän jälkeen ulos leikkimään väriä, jossa yhdistyy numeroiden sekä värien opettelu. Lapset eivät oikein tajunneet kyseessä olevan kilpailuhenkinen leikki, eivätkä opettajat tajunneet sitä, kun koitin selittää tarkoituksen. Sen jälkeen hieman aiempaa “suojele jonoa, koita saada viimeinen kiinni” -leikkiä, joka oli lapsista erittäin hauskaa. Kahden tunnin jälkeen oloni oli niin paljon parempi ja olin yltiöonnellinen siitä, että lähdin aamulla koululle, enkä keksinyt päästäni jotain syytä jäädä kotiin nukkumaan. Välillä epätoivo meinaa nimittäin iskeä, kun yhteistä kieltä ei löydy ja kukaan ei tajua mitä koitat selittää. Näistäkin tilanteista selviää, kun jaksaa hymyillä ja koittaa säilyttää hermonsa.
Viisivuotiaat leikkimässä
Seitsemänvuotiaiden kanssa kävimme läpi pääasiassa numeroita 1-20. Sekä hieman nimiasioita. Osa lapsista osasi käyttäytyä erinomaisesti, osan ollessa rasavillejä, joita ei voinut kiinnostaa vähempää mikään muu, kuin riehuminen. Tietenkin luokkaan saisi kurin keppiä näyttämällä, mutten halua käyttää sitä. Olenkin ottanut sen asenteen, että jos lapsia ei kiinnosta, niin sitten ei kiinnosta, enkä minä sille voi mitään.
Myöhemmin illalla lähdimme yhdessä uuden vapaaehtoistyöntekijän kanssa paikalliseen reggaebaariin, jossa meidän oli tarkoitus tavata kaksi vantaalaista tyttöä ja tapasimmekin. Tytöt olivat erittäin mukavia tapauksia ja päätimmekin lähteä heti seuraavana päivänä uudestaan heidän kanssa tutustumaan paremmin Krabi Townin yöelämään. Reggaebaari oli paikkana mukavan rento ja uskoisin, että tulemme löytämään itsemme sieltä useamminkin.
Maanantai aamuna Mui (paikallinen yhteyshenkilömme) tuli hakemaan meidät 8.40 talolta ja lähdimme kohti satamaa, jossa tarkoituksenamme oli tavata koulun rehtori ja koulun johtokunnan jäsen (en ole ihan varma oliko kyseessä jopa johtokunnan puheenjohtaja). Paikalliseen tapaan, johtokunnan jäsen oli hieman myöhässä, mutta ei se mitään. Aikaisin paikalla oleminen ei ole niin justiinsa ja tämä tapa sopii minulle erittäin hyvin. Johtokunnan jäsenen saavuttua lähdimme kohti Koh Klangia, joka on siis saari lähellä Krabi Townia. Sinne matkustaa veneellä viitisen minuuttia ja se maksaa 10-60 bht riippuen siitä, kuinka monta matkustajaa on. 10 bht jos on kuusi tai enemmän ja 60 bht jos matkustat yksin. Matka ei siis maksa paljoakaan vaikka matkustaisi yksin.
Päästyämme siis koululle pidimme tapaamisen yhdessä muutaman opettajan ja johtokunnan jäsenen. He kyselivät hieman, mitä aiomme opettaa lapsille ja kertoivat, mitä toivovat meiltä. He myös pyysivät, että kirjoittaisimme kirjan kohteista, joissa vierailemme. Mietin vain, että millä englanninkielen taidolla :D Tapaamamme johtokunnan jäsen oli erittäin mukava englantia hyvin puhuva mieshenkilö, joka oli jopa majoittamassa meitä kotiinsa, joka sijaitsee aivan koulun vieressä Koh Klangin saarella. Ei sillä, kyllä kyseinen koti meidän majoituksemme voittaisi. Kyseessä oli iso kahden kerroksen talo, jossa ei tällä hetkellä asu ketään. Kokouksen jälkeen minun oli tarkoitus jäädä kouluun pitämään yksi tunti, mutta olin hieman kipeä, joten lähdin Sandran kanssa kohti kotia. Myöhemmin maanantai jatkui aivan normaalin päivärytmin mukaan. Koneella hengailua ja syömässä käyntiä kotiravintolassamme.
Tiistai
Tiistaina heräsin aamulla seitsemän aikoihin ja lähdin kohti koulua. Sandran jäädessä kotiin sairastamaan olin aivan yksin matkalla kohti Koh Klangia. Tarkoituksena oli pitää tunti ensin kuusivuotiaille ja sen jälkeen viisivuotiaille. Kuusivuotiaiden kanssa kävimme läpi oman nimen kirjoittamista ja h -kirjainta. Kyseessä oli siis moniste, jossa harjoiteltiin h:n kirjoittamista ja sen jälkeen sai värittää h -kirjaimella alkavan kuvan monisteesta. Sen jälkeen siirryin kohti viisivuotiaita, jossa kävimme läpi aakkosia, värejä ja ruumiinosia. Ruumiinosien aikana lapset aina villiintyvät ja lähtevät mukaan “head, shoulders, knees, toes” -lauluun innoissaan.
Myöhemmin iltapäivällä minulla oli viel ensimmäisen luokan oppilaiden kanssa englantia, jossa testasin ensin vähäsen mitä he tietävät. Oppilaat osasivat erinomaisesti värit ja numerot 1-11. Tämän jälkeen päätin opettaa oppilaille hieman numeroita 11-15. Opetusvaiheessa kävi ilmi, etteivät oppilaat tiedä, miten 1-10 kirjoitetaan, vaan he osaavat vain sanoa ne.
On muutenkin erittäin yleistä, että oppilaat tietävät asioita vain, jos heillä on tietty rimpsu opeteltavana. Esimerkiksi numerot sujuvat rimpsussa sanottaessa erinomaisesti, mutta jos otankin numeron sieltä täältä niin lapset hiljenevät täysin, koska kyseinen toimintatapa on täysin outo heille.
Tiistaina pääsin siis pois koulusta vasta neljältä, joten päivä tuntui pitkältä. Oppilaat muuten laulavat kansallislaulun ja nostavat lipun salkoon joka päivä aamulla. Ja iltapäivällä koulusta lähettäessä, he muodostavat jonot kentälle ja lausuvat jotain ja laskevat lipun alas. Hieman isänmaallista sanoisin.
Keskiviikko
Tänään en tehnyt muuta kuin pitänyt yhden tunnin aamulla kuusivuotiaille, johtuen iltapäivän opettajainkokouksesta Krabi Townissa sekä omasta huonosta olosta. Huonosti nukuttu yö vie veronsa täällä paljon pahemmin, kuin Suomessa. Pienikin takapakki tuntuu erittäin raskaalta, mikä on erittäin outoa. Kai se on vieras ympäristö, joka aiheuttaa sen.
Myöhemmin illalla lähdimme ulos syömään Muin ja Svenin (joka on Openmind Projectsin perustaja) kanssa. Mukaamme tuli myös norjalainen Kristian, joka saapui alkuviikosta Krabille työskentelemään temppelikoulussa. Satu jäi valitettavasti paitsi erittäin maittavasta ateriasta, jonka Sven jopa maksoi kokonaisuudessaan. Satu oli onnistunut saamaan oksennustaudin jostain, joten olo ei sallinut ruokailua etenkään ravintolassa. Ravintola oli aivan uskomattoman kaunis ulkoilmaravintola, jossa oli isoja bambuja ja palmuja sekä uskomattoman kaunis valaistus. Ruoka oli myös erinomaista ja olimme onnellisia, että kyseinen ravintola löytyy aivan naapuristamme (emme kuitenkaan olleet koskaan huomanneet sitä :D) Pakko kyllä käydä kyseisessä paikassa uudestaan. Myöhemmin illalla oli sitten vuorossa perinteinen dataushetki, joka alkaa pikkuhiljaan olemaan erittäin masentava. Tuntuu aivan uskomattomalta, että elämme täälläkin viikonloppuja varten, kuten Suomessa :D Kaikki koittavat suoriutua viikonlopusta jotenkuten ja odottavat vain viikonloppua ja sen retkiä ympäriinsä. Tällä viikolla tarkoituksemme olisi kiivetä tiikeritemppeliin, joka sijaitsee korkealla vuorella, jonne täytyy kävellä monta tuhatta porrasta (ei jättäri tunnu kyllä sen jälkeen missään). Suunnittelimme kiipeämistä sunnuntai aamuksi, mutta suunnittelimme myös, että lähtisimme tutustumaan paikalliseen Room 69 -baariin. Jompikumpi jää luultavasti suorittamatta, joten saa nähdä kumpi.
Torstai
Aamulla heräsin itsenäisesti ilman kelloa 6.20, mitä ei ikinä tapahdu Suomessa. En kuitenkaan halunnut nousta, joten hengailin pedissä puoli kahdeksaan asti. Sitten “iloisesti” kohti satamaa, jonne kävelee semmoisen puoli tuntia (Ennen kuljettiin mopotakseilla, mutta johtuen viime viikon onnettomuudesta, joka kävi Sandralle, kävelemme nykyisin). Kävely on kyllä ihan mukava tapa aloittaa aamu, koska ulkona on lämmin muttei kuuma ja ihmisiä ei ole niin hirveästi liikenteessä. Satamassa venemiehet ovat jo onneksi alkaneet tunnistamaan minut, joten minun ei tarvitse joka aamu huudella “Koh Klang Koh Klang” satamassa. Tänään kuskikseni sattui erittäin mukava tapaus, joka koitti höpöttää minulle hirveästi jotain Thaiksi, joten kommunikaatiomme oli hieman hukassa. Hän jopa kysyi nimeäni ja kertoi omansa, mutta olen jo unohtanut sen (kuten kaikkien muidenkin). Thaimaalaiset nimet ovat uskomattoman pitkiä ja vaikeita. Onneksi useimmilla on lempinimi, jota voi käyttää.
Kouluun päästyäni menin ensimmäisenä kuusivuotiaiden luokkaan, jossa kävimme läpi edelliskerralla opetellut “my name is” “what is your name” -fraasit. Sekä nimen kirjoittamista ja d -kirjainta. Tämän jälkeen lähdimme ulos, jossa koitin opettaa heille “viimeinen pari uunista ulos” -leikkiä, mutta kielimuuri tuli tielle. Kyseisen leikin sijasta opettajat opettivat minulle pari uutta leikkiä, joista lapset näyttivät nauttivan erittäin paljon. Mielestäni on niin paljon mukavampi pitää hauskaa ja opettaa sen avulla muutama sana englantia, kuin pitää “istu, ole hiljaa, kirjoita, sano” -tuntia.
Viisivuotiaiden kanssa kävimme nopeasti läpi värit ja numerot, jotka he osaavat jo hyvin sekä ruumiinosia. Siirryimme tämän jälkeen ulos leikkimään väriä, jossa yhdistyy numeroiden sekä värien opettelu. Lapset eivät oikein tajunneet kyseessä olevan kilpailuhenkinen leikki, eivätkä opettajat tajunneet sitä, kun koitin selittää tarkoituksen. Sen jälkeen hieman aiempaa “suojele jonoa, koita saada viimeinen kiinni” -leikkiä, joka oli lapsista erittäin hauskaa. Kahden tunnin jälkeen oloni oli niin paljon parempi ja olin yltiöonnellinen siitä, että lähdin aamulla koululle, enkä keksinyt päästäni jotain syytä jäädä kotiin nukkumaan. Välillä epätoivo meinaa nimittäin iskeä, kun yhteistä kieltä ei löydy ja kukaan ei tajua mitä koitat selittää. Näistäkin tilanteista selviää, kun jaksaa hymyillä ja koittaa säilyttää hermonsa.
Seitsemänvuotiaiden kanssa kävimme läpi pääasiassa numeroita 1-20. Sekä hieman nimiasioita. Osa lapsista osasi käyttäytyä erinomaisesti, osan ollessa rasavillejä, joita ei voinut kiinnostaa vähempää mikään muu, kuin riehuminen. Tietenkin luokkaan saisi kurin keppiä näyttämällä, mutten halua käyttää sitä. Olenkin ottanut sen asenteen, että jos lapsia ei kiinnosta, niin sitten ei kiinnosta, enkä minä sille voi mitään.
Myöhemmin illalla lähdimme yhdessä uuden vapaaehtoistyöntekijän kanssa paikalliseen reggaebaariin, jossa meidän oli tarkoitus tavata kaksi vantaalaista tyttöä ja tapasimmekin. Tytöt olivat erittäin mukavia tapauksia ja päätimmekin lähteä heti seuraavana päivänä uudestaan heidän kanssa tutustumaan paremmin Krabi Townin yöelämään. Reggaebaari oli paikkana mukavan rento ja uskoisin, että tulemme löytämään itsemme sieltä useamminkin.
tiistai 18. tammikuuta 2011
Ao Nang
Ao Nang oli mielenkiintoinen kokemus Nong Khain ja Krabi townin jälkeen. Ensimmäisenä saavuimme paikalle paikallisella bussilla ja meillä ei ollut hajuakaan siitä, mihin meidän olisi pitänyt mennä tai missä jäädä. Bussi maksoi 50bht eli reilun euron ja matka oli noin 20 km, joten hinta ei ollut ollenkaan paha, jos verrataan Suomen hintoihin. Paikallisbussit ovat minun suuressa suosiossani, johtuen siitä, että niissä ei ole seiniä, joten ilmavirtaus on suhteellisen viilentävä kuumina päivinä. Bussit ovat myös erinomaisia siitä, että niillä ei ole määrättyjä pysäkkejä, vaan kyytiin noustaan ties mistä ja kyydistä pääsee pois joka paikassa. On myös mahdollista päästä tiettyyn osoitteeseen, jos hinnasta sovitaan.
Saapumisemme jälkeen siis lähdimme metsästämään majapaikkaa itsellemme. Kysyttyämme parista hotellista huoneita, osassa sanottiin “ei ole” ja osalla oli hinta niin korkealla, ettei se sopinut budjettiimme. Kuitenkin muutaman kyselyn jälkeen päädyimme ottamaan hieman budjetillemme kalliin vaihtoehdon ja täytyy sanoa, että olin iloinen päätöksestämme. Hotelli sijaitsi lähellä rantaa, siellä oli isot sängyt (mutta ei pehmeät), taulutelevisio (surkealla äänentoistolla), lämmin suihku (!!!!), uima-allas katolla (upea näkymä vuorille ja toiseen suuntaan merelle). Täytyy sanoa, että auringonlasku hotellin katolta oli upea näky, etenkin kun siinä samalla sai vähän siemailla virvokkeita ja uiskennella. Tämä kaikki selitys hotellista saattaa tuntua perusteellisen tylsältä, mutta meille se on lottovoitto, koska emme ole kokeneet lämmintä suihkua, televisiota, uimista tai kunnon sänkyjä miljoonaan vuoteen (tai siltä pari viikkoa tuntuu) :D
Asuntommehan on siis mahdollisimman pelkistetty. Sieltä löytyy vessanpönttö, mutta “vedettäessä” täytyy heittää vettä perään. Sänkymme on bambusänkyjä 2cm patjalla. Suihku ennemminkin tiputtelee kuin suihkuaa, joten hiustenpeseminen on mielenkiintoista. Televisiota näemme viereisessä ravintolassa, kuitenkaan siellä ei näy muuta kuin paikallisia saippuaoopperoita joita ei ainakaan näyttelijävalinnoista palkita. Suurin osa ajastamme iltaisin menee siihen, että istumme koneilla ja teemme jotain erittäin viisasta. Tietenkin tässä vaiheessa joku ihmettelee, miksemme mene kaupungille niin pakko vastata, ettei voimat enää riitä siinä vaiheessa, kun on koko päivän ollut koulussa ja kuunnellut kiljuvia lapsia. Ja vaikka vaikuttaisi siltä, etten viihdy ja valitan kaikesta, niin oikeasti olen tottunut jo elämään näin ja talolle tuleminen tuntuu jo kodilta.
Palataan kuitenkin takaisin Ao Nangiin. Ao Nang on siis Krabi provinssin varmastikin suosituin turistikohde ja se kyllä näkyi. Joka puolella oli turistihinnat ja turisteja niin paljon, että olisi voinut luulla olevansa jossain välimerellä. Hintaesimerkin voisin antaa vaikka ruuista. Krabitownissa maksamme ruuasta 40-80 bht yleensä mutta Ao Nangissa ruuat maksoivat 200-300bht. Hintaero on siis ällistyttävän suuri. Kuitenkaan vaatteista ym ei joutunut pulittamaan niin hirveää summaa, vaan ne sai helposti tingittyä edullisemmiksi.
Ranta Ao Nangissa ei ollut mitenkään erikoisen hieno, vaan aika perustasoa. Ihmisiä ei kuitenkaan ollut mitenkään paljon, johtuen varmaan siitä, että rannasta lähti kokoajan veneitä kohti lähisaaria. Lähtiessämme Nong Khaista, meille sanottiin “älkää olko auringossa 11-15 ja käyttäkää aurinkorasvaa kertoimelle 50-60”. No tytöt lähti rannalle, kaikilla rasvaa kertoimella 30 ja aika, jonka olimme siellä, oli 11-15 :D Itse onnistuin käräyttämään itseni todella pahasti ja vieläkin kirvelee, jos palaneeseen kohtaan koskee. Marilla ei palanut mikään kohta, mutta Satu muistutti naamastaan rapua :D Tytöt kuitenkin onnistuivat ruskettumaan ja itse olen ainoa kalkkilaivalainen.
Ensimmäisenä iltana emme lähteneet sen kummemmin juhlimaan Ao Nangissa, vaan otimme vain pari drinkkiä ruuan yhteydessä. Kaikki olimme jotenkin tosi väsyneitä ja Sandrakaan ei innostunut lähtemään edes syömään. Toisena iltana päätimme sitten rannalla olon jälkeen käydä syömässä aikaisin ja palata hotellille valmistautumaan iltaan. Olimme saaneet tiedon jonkinmoisista rantabaari bileistä Nopparat Thara rannalla, joten päätimme lähteä sinne. Kävelimme noin 2km baariin mutta lämpimässä säässä se ei tunnu läheskään niin pahalta. Baari oli ihan ok, hieman kallis, mutta juomatarjoukset paransivat meininkiä huomattavasti. Kyseisessä baarissa törmäsimme myös ensimmäiseen tuttuun, mikä tuntui todella hassulta :D Tuttujen ihmisten näkeminen Suomesta tuntuu erittäin oudolta mutta mukavalta, vaikka yleisesti suomalaisten näkeminen täällä ei ole niin mukavaa. Jouduimme myöhemmin kuuntelemaan koko illan suomalaista pariskuntaa, joka oli niin kännissä, etteivät varmaan edes tajunneet olevansa ulkomailla. Illalla baarista hotelliin lähdettäessä päätimme ottaa moottoripyörätaksin, jota täällä kutsutaan virheellisesti tuk tukiksi. Kyseessä on siis moottoripyörä, johon on yhdistetty sivuvaunu, johon mahtuu istumaan 3-5 henkeä. Joissakin kopeissa oli kaiuttimet ja musiikki pauhasi. Hauska kokemus, mutta enemmän nautin pohjoisen tuktukeista :D
Viikonloppu Ao Nangissa oli siis periaatteessa rentoutumista ja juhlimista sekä rahan tuhlaamista. Normaalisti menee n. 200bht päivässä niin Ao Nangissa meni 3000 bht viikonlopussa. Oli kuitenkin ihana päästä hieman pois normaalista elinympäristöstä ja ötököiden keskuudesta, mutta viikonloppu tuntui olevan tarpeeksi Ao Nangissa.
Saapumisemme jälkeen siis lähdimme metsästämään majapaikkaa itsellemme. Kysyttyämme parista hotellista huoneita, osassa sanottiin “ei ole” ja osalla oli hinta niin korkealla, ettei se sopinut budjettiimme. Kuitenkin muutaman kyselyn jälkeen päädyimme ottamaan hieman budjetillemme kalliin vaihtoehdon ja täytyy sanoa, että olin iloinen päätöksestämme. Hotelli sijaitsi lähellä rantaa, siellä oli isot sängyt (mutta ei pehmeät), taulutelevisio (surkealla äänentoistolla), lämmin suihku (!!!!), uima-allas katolla (upea näkymä vuorille ja toiseen suuntaan merelle). Täytyy sanoa, että auringonlasku hotellin katolta oli upea näky, etenkin kun siinä samalla sai vähän siemailla virvokkeita ja uiskennella. Tämä kaikki selitys hotellista saattaa tuntua perusteellisen tylsältä, mutta meille se on lottovoitto, koska emme ole kokeneet lämmintä suihkua, televisiota, uimista tai kunnon sänkyjä miljoonaan vuoteen (tai siltä pari viikkoa tuntuu) :D
Asuntommehan on siis mahdollisimman pelkistetty. Sieltä löytyy vessanpönttö, mutta “vedettäessä” täytyy heittää vettä perään. Sänkymme on bambusänkyjä 2cm patjalla. Suihku ennemminkin tiputtelee kuin suihkuaa, joten hiustenpeseminen on mielenkiintoista. Televisiota näemme viereisessä ravintolassa, kuitenkaan siellä ei näy muuta kuin paikallisia saippuaoopperoita joita ei ainakaan näyttelijävalinnoista palkita. Suurin osa ajastamme iltaisin menee siihen, että istumme koneilla ja teemme jotain erittäin viisasta. Tietenkin tässä vaiheessa joku ihmettelee, miksemme mene kaupungille niin pakko vastata, ettei voimat enää riitä siinä vaiheessa, kun on koko päivän ollut koulussa ja kuunnellut kiljuvia lapsia. Ja vaikka vaikuttaisi siltä, etten viihdy ja valitan kaikesta, niin oikeasti olen tottunut jo elämään näin ja talolle tuleminen tuntuu jo kodilta.
Palataan kuitenkin takaisin Ao Nangiin. Ao Nang on siis Krabi provinssin varmastikin suosituin turistikohde ja se kyllä näkyi. Joka puolella oli turistihinnat ja turisteja niin paljon, että olisi voinut luulla olevansa jossain välimerellä. Hintaesimerkin voisin antaa vaikka ruuista. Krabitownissa maksamme ruuasta 40-80 bht yleensä mutta Ao Nangissa ruuat maksoivat 200-300bht. Hintaero on siis ällistyttävän suuri. Kuitenkaan vaatteista ym ei joutunut pulittamaan niin hirveää summaa, vaan ne sai helposti tingittyä edullisemmiksi.
Ranta Ao Nangissa ei ollut mitenkään erikoisen hieno, vaan aika perustasoa. Ihmisiä ei kuitenkaan ollut mitenkään paljon, johtuen varmaan siitä, että rannasta lähti kokoajan veneitä kohti lähisaaria. Lähtiessämme Nong Khaista, meille sanottiin “älkää olko auringossa 11-15 ja käyttäkää aurinkorasvaa kertoimelle 50-60”. No tytöt lähti rannalle, kaikilla rasvaa kertoimella 30 ja aika, jonka olimme siellä, oli 11-15 :D Itse onnistuin käräyttämään itseni todella pahasti ja vieläkin kirvelee, jos palaneeseen kohtaan koskee. Marilla ei palanut mikään kohta, mutta Satu muistutti naamastaan rapua :D Tytöt kuitenkin onnistuivat ruskettumaan ja itse olen ainoa kalkkilaivalainen.
Ensimmäisenä iltana emme lähteneet sen kummemmin juhlimaan Ao Nangissa, vaan otimme vain pari drinkkiä ruuan yhteydessä. Kaikki olimme jotenkin tosi väsyneitä ja Sandrakaan ei innostunut lähtemään edes syömään. Toisena iltana päätimme sitten rannalla olon jälkeen käydä syömässä aikaisin ja palata hotellille valmistautumaan iltaan. Olimme saaneet tiedon jonkinmoisista rantabaari bileistä Nopparat Thara rannalla, joten päätimme lähteä sinne. Kävelimme noin 2km baariin mutta lämpimässä säässä se ei tunnu läheskään niin pahalta. Baari oli ihan ok, hieman kallis, mutta juomatarjoukset paransivat meininkiä huomattavasti. Kyseisessä baarissa törmäsimme myös ensimmäiseen tuttuun, mikä tuntui todella hassulta :D Tuttujen ihmisten näkeminen Suomesta tuntuu erittäin oudolta mutta mukavalta, vaikka yleisesti suomalaisten näkeminen täällä ei ole niin mukavaa. Jouduimme myöhemmin kuuntelemaan koko illan suomalaista pariskuntaa, joka oli niin kännissä, etteivät varmaan edes tajunneet olevansa ulkomailla. Illalla baarista hotelliin lähdettäessä päätimme ottaa moottoripyörätaksin, jota täällä kutsutaan virheellisesti tuk tukiksi. Kyseessä on siis moottoripyörä, johon on yhdistetty sivuvaunu, johon mahtuu istumaan 3-5 henkeä. Joissakin kopeissa oli kaiuttimet ja musiikki pauhasi. Hauska kokemus, mutta enemmän nautin pohjoisen tuktukeista :D
Viikonloppu Ao Nangissa oli siis periaatteessa rentoutumista ja juhlimista sekä rahan tuhlaamista. Normaalisti menee n. 200bht päivässä niin Ao Nangissa meni 3000 bht viikonlopussa. Oli kuitenkin ihana päästä hieman pois normaalista elinympäristöstä ja ötököiden keskuudesta, mutta viikonloppu tuntui olevan tarpeeksi Ao Nangissa.
torstai 13. tammikuuta 2011
Saapuminen Krabille ja ensimmäinen viikko koulussa
Saavuimme Krabille viime lauantaina kymmenen aikoihin. Lentomme oli Phukettiin, johtuen vähäisistä lennoista etelään Udon Thanista. Phukettiin saavuttuamme alkoi kyydin metsästys Krabille ja saimmekin taksin 2500bhtn hintaan eli noin 50-60e karkeasti sanottuna. Ja kyseessähän oli siis 200km matka.
Taksikuski oli täysi hullu ja ajotyyli olisi sopinut paremmin ajoradalle kuin yleisille teille. Ikinä en ole pelännyt niin paljoa kuin kyseisessä autossa :D
Perille päästyämme saavuimme Krabille mutta meillä ei ollut mitään havaintoa missä olemme. Meidät vain jätettiin guesthousen eteen ja saimme sieltä kaksi huonetta yhteishintaan 500 bht. Guesthouse oli aika karmea ja aivan keskustassa, joten melutaso oli erittäin korkea ja huoneissa huonot äänieristykset. Itse nukuin seuraamme liittyneen brittiläisen Sandran kanssa ja Satu&Mari jakoivat yhden huoneen. Kävimme illalla vielä syömässä "italialaisessa". Ravintolassa oli paikallinen bändi soittamassa kaikkia vanhoja amerikkalaisia hittejä ja suurin osa kuuntelijoista vaikutti juurikin amerikkalaisilta. Syömisen jälkeen menimme vain huoneeseen ja nukkumaan.
Seuraavana aamuna meidät tultiin noutamaan guesthouselta ja pääsimme lopulliseen majapaikkaamme, joka selvisi kahden huoneen taloksi. Talossa on vessa, kaksi huonetta ja siinä se pääpiirteittäin onkin. Keittiö on ulkona mutta emme ole sitä kauheasti käyttäneet (kertaakaan) ja sosiaalitilat on meidän kolmen huoneessa. Nukumme bambusängyillä, joissa on maailman ohuimmat patjat, joten ekat yöt tuntuivat kidutukselta, mutta nyt on jo alkanut tottumaan kovuuteen. Eikös kovalla nukkuminen pitäisi olla hyväksi selälle?
Ensimmäisen kerran pääsimme tutustumaan kouluihin maanantaina, jolloin paikallinen yhteishenkilömme Mui vei meidät niihin. Meidän kouluksemme selvisi pieni koulu n. 10 km päässä erään päätien varrella Moskeijaa vastapäätä. Toinen koulu, johon itse siirryn ensi maanantaina opettamaan yhdessä Sandran kanssa on Koh Klang? nimisellä saarella ja sinne pitää matkustaa veneellä.
Päivät koulussa eivät ole menneet ihan suunnitellun mukaan, koska meillä ja lapsilla ei ole yhteistä kieltä, joten he eivät ymmärrä mitä me sanomme, emmekä me ymmärrä mitä he sanovat. Englantia ymmärtävän opettajan puuttuminen tunnilta on myös erittäin vaikeuttava tekijä. Koska koululla on vain yksi englantia puhuva opettaja, koimme helpoimmaksi, että jakaudumme eri kouluihin opettamaan.
Opettaminen kouluissa on ollut perus asioiden käymistä läpi, vaikka opetussuunnitelman mukaan heidän pitäisi opiskella aivan muita aiheita. Oppituntien aiheet ja opetus tulee television kautta Bangkokista ja tuntien aiheet ovat aivan liian vaikeita lapsille, jotka eivät osaa edes sanoa "What is your name?". He sanovat "My name is" ja osoittavat sinua. En ymmärrä miksi koulu ei opeta perusasioita ensin ja sitten lähde laajentamaan opintoja. Lasten käyttäytyminen on myös täysin erilaista kuin Suomessa. Kaikki lapset hakkaavat toisiaan koko ajan ja repivät hiuksista ja muuten vain tappelevat. En tiedä mistä tulee sanonta, etteivät thait näytä tunteitaan vaan kaikki on aina "mai pen rai". Myös opettajat palauttavat kurin luokkaan käyttäen pitkää keppiä ja mäiskäisemällä sillä selkään tai käsille. Tietenkin tämmöinen on kulttuurikohtaista, mutta en kuitenkaan ymmärrä fyysisen kurituksen hyötyä näin suuressa mittakaavassa. Koulussa tapahtuva käyttäytyminen vain todistaa teoriaa siitä, että väkivalta synnyttää väkivaltaa.
Lapset myös syövät koko ajan erilaisia herkkuja, joita myydään koulun ruokalan alueella. Ja muutenkin ylivilkkaat lapset tulevat yhä enemmän vilkkaiksi, koska pääsevät heti aamusta mukavaan sokerihumalaan. Kuitenkin väkivaltaisesta käytöksestä ja ylivilkkaudesta huolimatta suurin osa lapsista on erittäin mukavia ja herttaisia sekä erittäin uteliaita. He ovat koko ajan ihmettelemässä kaikkea ja kyselemässä nimiämme.
Viikko on siis Krabilla mennyt hujahtaen ja vaikka tuntuu ettei mitään ole jäänyt käteen niin uskon ajan tuovan yhä enemmän ajatuksia ja kokemuksia ja luultavasti suurimman osan tajuaa vasta Suomeen palattua.
Tällä kertaa tämmöistä ja ensi kerralla toivottavasti pääsee jakamaan ensi viikonlopun biletyskuulumisia :)
Taksikuski oli täysi hullu ja ajotyyli olisi sopinut paremmin ajoradalle kuin yleisille teille. Ikinä en ole pelännyt niin paljoa kuin kyseisessä autossa :D
Perille päästyämme saavuimme Krabille mutta meillä ei ollut mitään havaintoa missä olemme. Meidät vain jätettiin guesthousen eteen ja saimme sieltä kaksi huonetta yhteishintaan 500 bht. Guesthouse oli aika karmea ja aivan keskustassa, joten melutaso oli erittäin korkea ja huoneissa huonot äänieristykset. Itse nukuin seuraamme liittyneen brittiläisen Sandran kanssa ja Satu&Mari jakoivat yhden huoneen. Kävimme illalla vielä syömässä "italialaisessa". Ravintolassa oli paikallinen bändi soittamassa kaikkia vanhoja amerikkalaisia hittejä ja suurin osa kuuntelijoista vaikutti juurikin amerikkalaisilta. Syömisen jälkeen menimme vain huoneeseen ja nukkumaan.
Seuraavana aamuna meidät tultiin noutamaan guesthouselta ja pääsimme lopulliseen majapaikkaamme, joka selvisi kahden huoneen taloksi. Talossa on vessa, kaksi huonetta ja siinä se pääpiirteittäin onkin. Keittiö on ulkona mutta emme ole sitä kauheasti käyttäneet (kertaakaan) ja sosiaalitilat on meidän kolmen huoneessa. Nukumme bambusängyillä, joissa on maailman ohuimmat patjat, joten ekat yöt tuntuivat kidutukselta, mutta nyt on jo alkanut tottumaan kovuuteen. Eikös kovalla nukkuminen pitäisi olla hyväksi selälle?
Ensimmäisen kerran pääsimme tutustumaan kouluihin maanantaina, jolloin paikallinen yhteishenkilömme Mui vei meidät niihin. Meidän kouluksemme selvisi pieni koulu n. 10 km päässä erään päätien varrella Moskeijaa vastapäätä. Toinen koulu, johon itse siirryn ensi maanantaina opettamaan yhdessä Sandran kanssa on Koh Klang? nimisellä saarella ja sinne pitää matkustaa veneellä.
Päivät koulussa eivät ole menneet ihan suunnitellun mukaan, koska meillä ja lapsilla ei ole yhteistä kieltä, joten he eivät ymmärrä mitä me sanomme, emmekä me ymmärrä mitä he sanovat. Englantia ymmärtävän opettajan puuttuminen tunnilta on myös erittäin vaikeuttava tekijä. Koska koululla on vain yksi englantia puhuva opettaja, koimme helpoimmaksi, että jakaudumme eri kouluihin opettamaan.
Opettaminen kouluissa on ollut perus asioiden käymistä läpi, vaikka opetussuunnitelman mukaan heidän pitäisi opiskella aivan muita aiheita. Oppituntien aiheet ja opetus tulee television kautta Bangkokista ja tuntien aiheet ovat aivan liian vaikeita lapsille, jotka eivät osaa edes sanoa "What is your name?". He sanovat "My name is" ja osoittavat sinua. En ymmärrä miksi koulu ei opeta perusasioita ensin ja sitten lähde laajentamaan opintoja. Lasten käyttäytyminen on myös täysin erilaista kuin Suomessa. Kaikki lapset hakkaavat toisiaan koko ajan ja repivät hiuksista ja muuten vain tappelevat. En tiedä mistä tulee sanonta, etteivät thait näytä tunteitaan vaan kaikki on aina "mai pen rai". Myös opettajat palauttavat kurin luokkaan käyttäen pitkää keppiä ja mäiskäisemällä sillä selkään tai käsille. Tietenkin tämmöinen on kulttuurikohtaista, mutta en kuitenkaan ymmärrä fyysisen kurituksen hyötyä näin suuressa mittakaavassa. Koulussa tapahtuva käyttäytyminen vain todistaa teoriaa siitä, että väkivalta synnyttää väkivaltaa.
Lapset myös syövät koko ajan erilaisia herkkuja, joita myydään koulun ruokalan alueella. Ja muutenkin ylivilkkaat lapset tulevat yhä enemmän vilkkaiksi, koska pääsevät heti aamusta mukavaan sokerihumalaan. Kuitenkin väkivaltaisesta käytöksestä ja ylivilkkaudesta huolimatta suurin osa lapsista on erittäin mukavia ja herttaisia sekä erittäin uteliaita. He ovat koko ajan ihmettelemässä kaikkea ja kyselemässä nimiämme.
Viikko on siis Krabilla mennyt hujahtaen ja vaikka tuntuu ettei mitään ole jäänyt käteen niin uskon ajan tuovan yhä enemmän ajatuksia ja kokemuksia ja luultavasti suurimman osan tajuaa vasta Suomeen palattua.
Tällä kertaa tämmöistä ja ensi kerralla toivottavasti pääsee jakamaan ensi viikonlopun biletyskuulumisia :)
keskiviikko 12. tammikuuta 2011
Jatkoa hieman edelliseen :)
Toisena päivänä Nong Khaissa lähdimme tutustumaan paikalliseen nähtävyyteen eli eräänlaiseen Buddha aiheiseen puistoon. Puistossa oli todella paljon erilaisia Buddha -patsaita ja muutama Hindulaisuuteen liittyvä patsas. Puisto oli todella kaunis ja se tuntui olevan enemmän paikallisten kuin turistien suosiossa, joita ei kylläkään hirveästi Nong Khaissa näkynyt. Kävelimme läpi teemapuiston ja kävimme myös elämänympyrässä, johon oli veistetty yleisimmät elämänvaiheet ja liitetty se buddhalaisuuteen.
Buddha kiinalaisittain ja thaimaalaisittain
Patsaan tarkoituksena on muistuttaa ihmisiä kiinnittämään huomiota muuhun kuin ulkonäköön
Lempipatsaani!
Muutama kissakala uiskenteli temppelialueella.
Puiston jälkeen jatkoimme matkaamme kohti toista temppeliä ja kävimme tutustumassa siihen myös sisäpuolella. Temppeli ei ollut mitenkään vaikuttava vaan vaikutti siltä, että se oli rakennettu vain turisteja varten. Muutama munkki siellä täällä muttei sellaista oikeaa tunnelmaa. Temppelissä sai kokeilla itse kukin rukoilemista ja oikein polvistumista patsaan eteen, mutta itse jätin väliin, koska en koe tarpeelliseksi kumartaa jotain, mihin en oikeasti itse usko.
Myöhemmin illalla vietimme iltaa, johon työntekijät valmistivat ruuat ja mekin "autoimme" tehden hedelmä- ja papaijasalaatin. En usko, että olimme hirveästi avuksi, mutta hauskaa se ainakin oli. Illalliselle oli kutsuttu erilaisia vieraita ja meitä olikin siellä parikymmentä henkeä. Saimme myös ensimmäisen kokemuksemme shemaleista, jotka oli kutsuttu esiintymään. Shemalet tanssivat perinteistä thaimaalaista tanssia ja opettivat hieman meillekkin. Tanssi oli uskomattoman tylsää käsien heiluttelua ja sipsutusta, enkä kokenut saavani siitä minkäänlaista iloa, paitsi katsellessani ja miettiessäni, miten he päättivät ryhtyä hommaan. Kai se on se kulttuuriero, joka tuli esille.
Illallisen jälkeen lähdimme tutustumaan Nong Khain yöelämään käyden muutamassa erilaisessa baarissa ja pakko myöntää, että oli suhteellisen hauska kokemus. Ensin meitä pakkautu kymmenen henkeä samaan autoon, osa sisälle ja osa lavalle, ja sitten kohti keskustaa. Ensimmäinen ihmetyksen aihe oli se, että baareihin sai viedä omat viinat mukana ja baarista ostettiin vain blandikset. Iltamme alkoi siis iloisesti ginillä ja spritella jatkuen viski+colaan. Ensimmäisenä olimme pienessä livemusiikkia soittavassa baarissa, jossa oli mukava tunnelma. Joimme siellä yhdet ja siirryimme toiseen paikkaan. Ensin tarkoituksena oli mennä yökerhoon kuuntelemaan musiikkia ja tanssimaan, mutta olimme liian ajoissa, joten ajattelimme suunnistaa karaokeen. Kun meille farangeille selvisi, että karaoke tarkoittaa huonetta, jossa lauletaan omassa porukassa halusimme perua koko jutun. Siirryimme siis Country baariin, jonka nimestä olisi kuvitellut sen sisältävän ison kasan turisteja ja etenkin jenkkejä. Kuitenkin sisään mennessä huomasimme olevamme ainoat farangit koko paikassa. Voin kertoa, että saimme paljon katseita, etenkin suurimman osan meistä innostuvan tanssimaan musiikkia, joiden sanoista ja merkityksestä meillä ei ollut mitään hajua :D Kotiin lähtiessämme huomasimme, että kuskimme oli myös nauttinut hieman ilojuomaa, mutta se ei kuulemma ole niin justiinsa pikkukaupungeissa ja onneksemme hän ajoi erittäin rauhallisesti kotiin, ilman mitään ylimääräistä häslinkiä.
Kolmas päivä alkoi hieman heikosti johtuen pitkästä illasta ja kuitenkin heti yhdeksältä olimme opiskelemassa. Tarkoituksenamme oli valmistaa tunti munkeille, jotka eivät tajua mitään englannista. Oma osuutemme meni hieman penkin alle, ollessamme liian kunnianhimoisia aiheessamme. Muut parit selvisivät hyvin, koska olivat tajunneet valita helpon ja yksinkertaisen aiheen. Itse kerroimme maantiedosta, joka ei ihan avautunut munkeille. No kokemus sekin ja en ainakaan tule toistamaan sitä virhettä uudestaan.
Teimme finaltestin ja kaikki läpäisimme thaimaankielen ja -kulttuurin kokeen, ihme ja kumma. Olo oli hieman tyhjä tämän jälkeen, koska aikaisemmat päivät olivat olleet täynnä toimintaa ja nyt meidän piti itse kehittää sitä. Lähdimme siis Tescoon, joka on iso kauppakeskus sisältäen kaikkea mahdollista. Ensin meitä oli lähdössä vain neljä naista matkaan, mutta herrasmiehenä eräs paikallinen halusi tulla mukaamme, kai vahtimaan ettemme tee mitään tyhmää. Pääsimme perille ja kävelimme syömään länsimaalaista ruokaa, eli pizzaa :D Astuessamme sisään huomasimme paikalla olevan tuttuja, joiden kanssa matkamme jatkui Mekong-joen rannalla olevaan pieneen olohuonemaiseen kuppilaan. Paikan nimi oli Warm up ja se tuntui todella kotoisalta biljardipöytineen ja länsimaalaisine musiikkeineen. Myöhemmin illalla sisään astui lisää tuttua mutta me jatkoimme kiltisti tyttöjen kanssa parin jälkeen nukkumaan, johtuen seuraavan päivän lennosta Phukettiin.
Nong Khai oli kokemuksena itselleni aivan ihana ja toivon palaavani sinne vielä joku päivä, vaikka sitten vain välipysäkkinä Laosiin, jonne tahdon päästä käymään. Ihmiset olivat aidosti iloisia ja ystävällisiä, sekä turistit loistivat poissaolollaan. Olihan paikka suhteellisen pieni, mutta ei se tuntunut haittaavan, ainakaan minua. Paikassa oli myös loistavaa se, että tutustui niin moneen eri kansallisuuteen. Meitäkin istuin yhtenä iltana saman pöydän ääressä ainakin seitsemää eri kansallisuutta. Oli me suomalaiset, britti, aussi, skotti, laosilainen, burmalainen sekä thaimaalainen ja myös ruotsi kävi edustamassa itseään kolmen hengen voimin.
Ensi kerralla sitten kohti Krabia ja sen kertomuksia! Sawat dee ka!
Tilaa:
Kommentit (Atom)